Kuva: Snowcastle Games
“Joku japanilainen mestari pyörii nyt haudassaan” - Arvostelussa: Earthlock: Festival of Magic
Tammikuussa PS4:lle julkaistu Earthlock: Festival of Magic lupasi olla kunnianosoitus vanhoille hyville Squaren JRPG:ille. Norjalaisten tekele on kuitenkin niin tappavan tylsä tuotos, että sen myötä jossain päin maailmaa joku vanhoista japanilaismestareista pyörii ihan varmasti haudassaan.
Norjalaisen Snowcastle Gamesin japsiropejen inspiroima Earthlock: Festival of Magic julkaistiin tammikuun lopulla PS4:lle. Earthlockin pelinkehityksellinen tarina lähti liikkeelle jo vuonna 2011. Parisen vuotta myöhemmin Snowcastle Games starttasi joukkorahoituskampajan Kickstarterissa, veti pelin pois sen hukuttua massaan ja lisäsi sen palveluun seuraavana vuonna uudemman kerran alennetulla, 150 000 dollarin, rahoitustavoitteella. Heruttelu palkitsi firmaa ja peli keräsi almuja hieman yli tavoitemäärän. Peli itseasiassa julkaistiin jo viime vuoden syyskuussa Xbox Onelle ja PC:lle, mutta Sonyn konsolin omistajat ovat saaneet odottaa vuoroaan japanilaisten roolipelien inspiroimaa norskipeliä pelatakseen. Odotus ei kuitenkaan palkitse vaan jättää kylmäksi ja pettyneeksi.
Kliseistä purukumilla ja klemmareilla kasattu tarina alkaa lyhyellä ja irrallisella tutustumisella Ive:en, ilmeisesti kenraalin arvolla palkitun isänsä varjossa sotilasakatemiassa elävään naikkoseen, jonka valmistujaiset toimivat pelin taistelututoriaalina. Lyhyen ryminän jälkeen pelissä hypätään mitään selittämättä ilmeisesti virallisena päähahmona toimivan Amon -jäpikän saappaisiin joka raidaa parhaillaan valashailta näyttävän setänsä kanssa vanhaa temppeliä. Hypätään pikakelauksella muutaman kiusallisen taistelun yli ja kaksikko löytää temppelistä vanhan artifaktin jonka jälkeen ilmoitetaan kömpelön ja tönkösti animoidun välianimaation voimin, että artifaktista ovat kiinnostuneet myös tummiin pukeutuneet, synkällä ja mollivoittoisella musiikkiteemalla väritetyt pahikset. Tästä se sitten alkaa. Hitaasti epäkekseliäästi ja tylsästi. Tarina joka on ontto ja ei kiinnosta ei sitten yhtään.
Julkaisijan sivuilla mainitaan, että heidän peleissään painotetaan “charmikkaaseen taidesuuntaukseen, uniikkeihin mekaniikkoihin ja muistettaviin hahmoihin”. Ei muuten painoteta. Ensimmäinen osa pitää paikkansa pelin konseptitaiteen kohdalla. Pelinkehittäjien visiot ovat selkeästi olleet valtavan kunnianhimoisia ja esikuviensa mukaisia, mutta varsinaisessa pelissä taidesuuntaus on sekoitus takavuosien Skies of Arcadiaa ja aamuisin televisiosta tulevia tusina-animeja. Niitä nykyisiä ADHD-kamppeita joissa ei ole mitään järkeä. Skies of Arcadia on itseasiassa validi vertauskohta siinäkin mielessä, että pelin graafinen laatu ei eroa ihan hirveästi Gamecuben ajoista. Teknisesti peli on kömpelyydessään ja grafiikoiltaan maksimissaan PS3:n tasoa. Nykyisen konsolisukupolven tehoista ei selkeästi ole osattu ottaa kaikkea irti. Sen näkee siinäkin, että pelialueet on jaoteltu varsin pieniin instansseihin jotka ovat yksityiskohdiltaan äärimmäisen karsittuja. Lokaatiot ja juonenkäänteet ovat kliinisiä eikä peliä oikeasti jaksa pelata enempää kuin on pakko. Maailma on värikäs, mutta tylsä ja autio. NPC:t ovat ilmeettömiä ja persoonattomia, pelihahmoista puhumattakaan, mutta tähän palataan vähän myöhemmin.
Senseiden visioimat uniikit mekaniikat toteutuvat pelissä toki nekin, mutta väärällä ja turhauttavalla tavalla. Taistelut ovat vanhojen japsiropejen tyylisiä, vuoropohjaisia mätkeitä joissa on oma, turhauttava vinkeensä. Snowcastle Games on suuressa viisaudessaan vääntänyt vanhaa ja hyväksihavaittua mallia kieroon ja tehnyt taistelumekaniikoista sekavia, kömpelöitä ja sanalla sanoen tylsiä. Perinteisiä valikoita ei ole vaan hahmojen taidot ovat täysin peliohjaimen nappien takana. Periaatteessa taisteleminen toimii niin, että hakataan X:ää ja tapetaan kaikki. Välillä parannetaan pahimmin dunkkuun ottanutta ja jatketaan X:n näpyttelyä. Peliin on toki tehty myös hienovaraisesti taistelun virtaa muuttavia skillejä omia hahmoja nopeuttavista taioista vihollisia heikentäviin vastaaviin, mutta niillä ei ole mitään merkitystä. Niitä ei tarvita. Viholliset kaatuvat kyllä perus iskuillakin eikä pelaajalla ole missään vaiheessa mitään hätää pärjäämisen suhteen.
Skillit vaativat toimiakseen erityisiä toimintapisteitä, mitkä nekin ovat ihan järjettömiä keksintöjä jotka ainoastaan turhauttavat pelaajaa. Et pysty lyömään, okei. Sitten skipataan yksi vuoro “lepo”-komennolla, jolloin toimintapisteitä tulee yksi lisää, ja lyödään sen jälkeen. Turhaa ja ärsyttävää. Taistelujen flow kärsii ja pelaajan mielenkiinto kärsii sen mukana. Eikä siinä vielä kaikki! Jokaisella hahmolla on lisäksi Final Fantasy XIII:stä kopioituun tyyliin stanceja joiden kautta saa uusia skillejä käyttöön taistelun aikana. Stancen vaihtaminen vaatii taas yhden taisteluvuoron, joten sitäkään ei millään haluaisi tehdä, sillä se rikkoo ikävästi taistelun rytmiä. Kaiken sillisalaatin päälle on lisäksi tehty erillinen “parimekaniikka”, jonka pitäisi tukea taisteluja hahmojen oppiessa yhdessätoimimista, mutta tämäkin osio on sössitty, sillä se tuntuu yksinkertaisesti taistelujen kannalta merkityksettömältä. Uniikkeja mekaniikkoja jotka ovat selkeitä ohilyötejä ja päälleliimattuja turhakkeita.
Entäs hahmot sitten? No eivät ne ainakaan muistettavia ole. Hahmojen taustaa ei juurikaan pohjusteta eivätkä ne myöskään aukene tappavan tylsän dialogin kautta. Jokaiselle hahmolle on yritetty rakentaa omaa, persoonallisuuttaan, mutta teflonia riittää enemmän kuin Hackmannin paistinpannussa. Luonteenpiirteet on ostettu suoraan jämähahmojen alelaarista perus yrmeän soturin, nokkelan varkaan ja höpöttelevän ja hajamielisen kirjaoppineen muodossa. Myöskin motiivit toimia miten toimitaan ja jatkaa matkaa yhdessä ovat hämärän peitossa. Periaatteessa uuden pelattavan hahmon kohdattessa tyyppi vain lähtee mukaan ilman mitään sen kummempaa syytä. Sitten matkataan paikasta A paikkan B, löydetään uusi kaiffari ja jatketaan isommalla porukalla. Syvyyttä, tarinaa, tarttumapintaa, mitään ei oikeastaan ole.
Norjalaisten RPG-fanien kaikkien muiden kansakuntien RPG-faneille työstämä Earthlock: Festival of Magic on tappavan tylsä, huonosti rytmitetty ja itseään alusta loppuun toistava ryönä jota ei voi hyvällä omatunnolla suositella oikeastaan kenellekään. Jos pitäisi etsiä jokin sana kuvaamaan peliä niin se olisi moneen kertaan tässä arvostelissakin käytetty sana “tylsä”. Peliä mainostetaan “kunnianosoituksena vanhoille japanilaistyylisille RPG-peleille”, mutta kokonaisuus jää jää jonnekin vasemmalla kädellä toteutettuun puolitien paikkeille ja pelissä ei ole muuta kuin parantamisen varaa. Toki pelissä on samoja elementtejä kuin vanhoissa klassikoissa, mutta kliseisyys, tylsyys ja mekaniikkojen vajaaksi jäänyt toteutus rampauttavat pelikokemuksen täysin. Kaikesta paistaa kokemattomuus ja jonkin sortin kiire.
Budjetti on pieni ja osaaminen vähäistä, ymmärtäähän sen. Kyllä tästä paremmankin olisi kuitenkin saanut.
