Kuva: Focus Home Interactive

"Itseään toistavaa puuroa" - Arvostelussa: Necromunda: Hired Gun (PC)

14.06.2021 19:15 - Henri Laukka

Streum On Studion kehittämä Warhammer 40k -räiskintä Necromunda: Hired Gun lässähtää alun kiehtovan pohjustuksen jälkeen itseään toistavaksi pahviseksi puuroksi.

Streum On Studiosin kehittämä tuore Warhammer 40k -räiskintä Necromunda: Hired Gun oli ennakkoon vilkaistujen trailereiden perusteella varsin lupaava galaksien väliseen sotaan pohjaava FPS-peli. Ehdin jo suoraan sanottuna iloita, että onko vihdoinkin saatu tehtyä suuresti rakastamaani sotauniversumiin pohjaava FPS, jota kelpaa pelata. Totuus osoittautui kuitenkin jälleen kerran tarua ja ennakko-odotuksia surkeammaksi - Necromunda: Hired Gun on nimittäin yksinkertaisesti sanottuna tylsä peli.

(kuva: Focus Home Interactive)

Necromundan suurin ongelma on se, että peli on jämähtänyt jonnekin 1990-luvun ja 2000-luvun taitteen FPS-menneisyyteen, yrittäen yhtä aikaa olla klassikoista ammentava, mutta silti moderni ja sisältörikas seikkailu. Se nojaa vahvasti noihin vuosikymmenten takaisiin tunnelmiin jo varsin “quakemaisen” liikkumistuntumansa osalta, mutta ei onnistu sisäistämään pelimekaniikkoihin ympättyjä nykyaikaisia kilkkeitä tarpeeksi hyvin. Tämän johdosta pelikokemus jää vajavaiseksi ja itseään toistavaksi pahviseksi puuroksi.

Pelin lyhyet tehtävät ovat kerta toisensa jälkeen toistensa kopioita. Pelaaja etenee kuin raiteilla putkijuoksuisilla alueilla, joilta kyllä löytyy useampia, mutta aina samaan paikkaan vieviä etenemisreittejä, räiskii loputtomasti pieninä ryppäinä spawnaavia vihollisia, löytää välillä jostain nurkasta merkityksetöntä loottia sisältävän arkun ja jatkaa matkaansa kentän lopussa odottavaa kestävämpää bossia kohti. Bossi kaatuu kun ampuu tarpeeksi, eikä yhdessäkään pomovihollisessa ole lopulta mitään peliteknistä eroa normivihollisiin.

(kuva: Focus Home Interactive)

Kentän jälkeen tehtävästä saadaan arvosanaan pohjaava palkkio, josta Imperiumi verottaa osansa. Rahuleilla ostetaan pelihahmolle kevyitä parannuksia ja skillejä, tai ne tuhlataan kauppaan, josta ostettavat aseet ovat jo hallussa oleviin verrattuna ihan surkeita. Aseita voi myös päivittää rahalla, asentamalla niihin erilaisia lisäkilkkeitä erilaisista tukeista lippaisiin ja piipun lisäosiin, mutta kun kerran rakentaa toimivan avaruusmariinienkin käyttämän boltter-tyylisen aseen, niin uutta ei enää tarvitse.

Graafisesti peli sentään näyttää oikeinkin nätiltä. Unreal Engine 4 rullailee kauniisti ja tasaisesti. Alueet näyttävät WH40k:lle uskollisilta, ruosteisen metallin ja teräsbetonin täyteisiltä, ja osittain raunioituneilta. Peli näyttää juuri siltä, miltä Warhammer-pelin pitäisikin näyttää, mutta lopulta tämäkin kääntyy osittain peliä vastaan. Lokaatiot ovat nimittäin lopulta niin harmaan ja luotaantyöntävän näköisiä, että niiden läpi juoksentelu alkaa maistumaan happamalta. Ne eivät myöskään ulkoisesti tarjoa juuri mitään uutta ja erilaista, lukuunottamatta pelin alkupätkällä pelattavaa junakenttää tai erästä xenojen (avaruusolentojen) raunioilta näyttävää maastoa.

(kuva: Focus Home Interactive)

Alueilla liikkuminen on kuitenkin tehty ihan sulavaksi ja mielekkääksi kamppeeksi. Varsinkin pelin aikana avautuvat tuplahypyt ja tarttumakoukku tekevät pelialueella kiipeilystä ja vihollisten kurmottamisesta hauskaa.

Pelin pääasiallinen koukku, eli räiskintä itsessään, on myös ainakin pelin alkupätkällä todella toimivaa ja hyvin toteutettua, mutta se ei saa oikeastaan missään vaiheessa peliä mitään uusia puolia, ja jämähtää lopulta itseään toistavaksi pakkopullaksi. Lukuisista asetyypeistä huolimatta se on läpeensä enemmän tai vähemmän sitä samaa. Ja se, jos jokin, on räiskintäpelissä huono asia, että edes räiskintä ei pidemmän päälle osaa pitää otteessaan.

Toiminnan tiimellyksessä pelaajalla on apunaan myös kumilelua vinguttamalla paikalle kutsuttava mastiffi, jonka voi brutaalisti päivittää jonkinlaiseksi kestävämmäksi ja epäluonnolliseksi cybermastiffiksi rahaa vastaan. Tällöin koirulin raajat, kuono ja selkäranka vaihtuvat rautaisiin, kestävämpiin variaatioihin, ja koiraihmisen sydämeen sattuu. Tämän tyylinen taistelukoiran parantelu on toki osa WH40k maailman karua arkea, joten asian kannattaa suhtautua asetelmille uskollisena elementtinä.

Mastiffista on taisteluissa ihan konkreettista hyötyäkin, mutta valitettavasti koira ei osaa kiipeillä tai loikkia rikkonaisiksi rakennettuilla alueilla sijaitsevien rakennelmien päälle saati rotkojen yli. Tasaisilla taistelutantereilla koira osaa sentään itsenäisesti, tai käskystä, käydä vihollisten kurkkuihin kiinni.

(kuva: Focus Home Interactive)

Pääjuonen tehtävien lisäksi pelissä voi tahkoa myös lyhyempiä sivutehtäviä, joista saadaan taas kevyttä rahulia lompakon täytteeksi.

Sivutehtävät ovat oikeastaan kaikki samanlaisia. Loputtomien vihollislaumojen keskellä kerätään kohteita, olivat ne sitten ruumispusseja tai pelastettavia kavereita. Sivutehtävät tapahtuvat lisäksi samoissa lokaatioissa pääjuonen tehtävien kanssa, joten niitä ei tämänkään vuoksi liiemmin kiinnosta tehdä. Pelissä oikeastaan kaikki asiat tuntuvat toistavan itseään ja sivutehtävät ovat kuin kulminaatio siitä.

Päällimmäisenä Necromundan pelaamisen jälkeen mielessäni on pettymys siitä, että käsiini ei vieläkään päätynyt WH40K-räiskintää, joka olisi kantanut koko pelin läpi. Sen alussa herännyt kiinnostavuus ei vain jaksa pitää otteessaan loppuun asti.

En oikein tiedä kenelle tätä voisi suositella. Ehkä niille, jotka ovat odottaneet uutta Warhammer 40k FPS:ää kuin kuuta nousevaa. Peli ei maksa netin kauppapaikoissa muutamaa kymppiä enempää, mutta odottelisin itse alennusmyyntejä ennen ostopäätöstä.

Necromunda: Hired Gun julkaistiin PC:lle, Playstationeille ja Xboxeille 01. kesäkuuta 2021

Lue myös: "Päättää tarinan onnistuneesti" - arvostelussa Immortals Fenyx Rising - Lost Gods DLC (PC)

Lue myös: "Kylän täydeltä kauhua" - Arvostelussa: Resident Evil Village (PC)

Uusimmat