Suomirokkarin juoksupäiväkirja, osa 3: Myöhästyminen, liian pienet kengät ja pelastava kuntojuomaputeli
Kalle Ahola kirjoittaa SuomiRockille blogia juoksemisesta ja musiikin tekemisestä.
Keväällä 1981 ilmestyy Tuomari Nurmion klassikkoalbumi Lasten Mehuhetki. Jo levynkansi on kiehtova. Avaruuspukuun sonnustautunut artistinnäköinen poika tähtää laserpyssyllä kuvan ulkopuolelle jäävää kohdetta. Albumin nimi on kasattu kuvan alle lasten kirjainpalikoista, samanlaista joilla olin leikkinyt itsekin. Levyn musiikin kaltaista en ole kuullut aiemmin ja sen kappaleiden tekstit ovat samaan aikaan ahdistavia että kiehtovia.
Saman vuoden syksyllä menen ala-asteen kolmannelle luokalle. Pirkkolan urheilupuistossa järjestetään Helsingin koulujen väliset maastojuoksukilpailut. Useimmilla 130:stä pojasta on juoksuseurojen verkkarit ja hienot lenkkarit. Katselen niitä ihaillen ja kateellisena. Heti lähdöstä alkaen minun on pakko pinkoa täysillä että pysyn joukon mukana. Ensimmäiset kilometrit pistää rintaan. Onnistun silti pururataosuudella ohittelemaan itseni mukaan kärkijoukkoon. Viimeisillä sadoilla metreillä kangistun mutta tulen silti kolmanneksi. Maalissa istun alas, jalkani vapisevat ja vielä tunti juoksun jälkeen olen täysin voipunut.
Noissa lapsuuteni muutamissa kisoissa en nauttinut juoksemisesta sekuntiakaan. Enkä kilpailuja edeltäneestä jännityksestä. Kun olin kuukausi sitten seuraamassa Los Realejosin Karnevaalijuoksua näin yhden ainoan osallistujan jolla ei ollut hauskaa. Samaistuin tämän numerolla 141 juosseen pikkupojan fiiliksiin välittömästi. Ainoa mitä kaipaan noista omista lapsuuden kisakokemuksista on se että saisin takaisin askeleihini ripauksen sitä luontevuutta ja keveyttä mitä niissä silloin oli. Tavallaan opettelenkin nyt juoksemaan uudelleen.
Ensimmäiseen juoksutapahtumaan aikuisena osallistuin viime maaliskuussa Las Galletasissa. Kylä sijaitsee Teneriffan eteläisimmässä kärjessä ja 80-luvulla siellä sai hotelliyöstä rahat takaisin jos lomapäivä ei ollut aurinkoinen. Las Galletasin puolimaratonilla opin muutaman perusasian: alkamisaika juoksukilpailuissa ei tarkoita paikalle kokoontumisen vaan lähdön aikaa (myöhästyin vartin), puolikkaalla tarvitaan veden lisäksi myös lisäenergiaa (juoksuni pelasti huoltajalta saamani puolivälin kuntojuomaputeli) ja juoksukengän pitää olla puolinumeroa liian iso ellei halua kynsien irtoavan (kaksi kappaletta). Mutta eniten minut yllätti tapahtuman lämminhenkisyys ja hyväntuulisuus. Kisaan osallistui kaikenikäisiä ja -tasoisia kuntoilijoita huippujuoksijoista vasta-alkajiin. Rummut pärisivät pitkin matkaa, katsojat huusivat kannustuksia juoksijoille ja juoksijatkin toisilleen. (Tosin tämän viimeisen huomion tein vasta muutaman kilometrin jälkeen kun aloin saavuttamaan muita osallistujia.) Kokemus oli täysin erilainen kun olin ennakkoon odottanut: ryppyotsaisen urheilukilpailun sijaan tunnelma muistutti enemmänkin leppoista kyläjuhlaa.
Huomenna illalla on edessä Garachicon kahdeksan kilometrin katujuoksu. Garachicossa sijaitsi Pohjois-Teneriffan tärkein satama 1700-luvun alkuvuosille asti kunnes laavavyöry tuhosi sen täysin. Huomenna jokainen osallistuja saa järjestäjiltä lainaksi otsalampun, joka päässä sitten kipitetään hämärässä tämän kauniin uudelleenrakennetun pikkukaupungin katuja. Kahdeksan kilometrin matka ei ehkä ole maratontreeniä varten optimi mutta on hyvä juosta välillä tasaista asfalttia polkujen sijaan ja jatkaa samalla kevyen askeleen metsästystä. Neljä viikkoa ja kaksi yötä Madrid Rock 'n Roll Maratoniin, täältä tullaan!
Tiedäthän että mulla on lahja mahdottomista haaveilla, tiedäthän että mulla on lahja nähdä unia valveilla, mä opettelen uudelleen elämään, mä opettelen uudelleen lentämään.
Hyvät viikonloput kaikille Radion Suomirockin kuuntelijoille!
-Kalle
