Kuva: Anu Palander

Suomirokkarin juoksupäiväkirja, osa 11: Köyhän miehen Valentin Kononen hidastetussa filmissä

24.04.2018 16:25 - Rea Tallgren

Kalle Ahola kirjoittaa SuomiRockille blogia juoksemisesta ja musiikin tekemisestä.

1989. Eurooppa natisee liitoksissaan ja Berliinin muuri murtuu. Myös rock-musiikin puolella valmistellaan seuraavan vuosikymmenen alun vallankumousta, jolloin pop-musiikin kenttä pirstoutuu ja valtavirtaan murtautuvat uuden sukupolven soundit. Oma vuoteni on täynnä tapahtumia, jotka jälkikäteen vaikuttavat paljon tulevaisuuteeni. Tärkein niistä on se että perustamme Don Huonot -bändin ja äänitämme ekan demomme, jonka suopean vastaanoton turvin keikkailemme ahkerasti pääkaupunkisedulla. Olen 17-vuotias ja maailma tuntuu olevan auki. Haaveeni on saada bändillemme levytyssopimus ja elättää itseni lukion jälkeen muutaman vuoden ajan muusikkona.

Lähes 30 vuotta myöhemmin olen yhä samalla "muutaman vuoden musiikkimatkalla". Kuukauden kuluttua julkaistaan seitsemäs soololevyni. Kirjoitin sen kappaleet talvella 2015-16 ja samaan aikaan aloitin juoksutreenaamisen. Keväällä 2015 olin lomaillut Madridissa samaan aikaan kuin siellä järjestettiin Rock'n'Roll Marathon-tapahtuma. Siihen osallistumisesta muotoutui suurin motivaattorini juoksuharjoitteluun.

Viime vuoden huhtikuun alussa juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Sen oli takoitus olla kenraaliharjoitus kolme viikkoa myöhemmin järjestetylle Madridin maratoninille. Puolikas meni hyvin, mutta siitä toipuminen kesti kauan. Tajusin etten ole valmis vielä kokonaiselle. Madridin puolikas oli kuitenkin loppuunmyyty joten en voinut vaihtaa matkaa. Sovin rakkaani kanssa, että juoksen matkan puoliväliin ja hän tulee sinne vastaan.

Kisaa edeltäneestä vatsataudista huolimatta olin kuitenkin puolenvälin kohdalla voimieni tunnossa ja uhosin leikiten juoksevani koko matkan. 25 kilometrin kohdalla uhoni loppui ja 32 kilometrin kohdalla Vicente Calderonin stadionin kohdalla hoipuin ulos reitiltä ja kysyin poliiseilta tietä lähimmälle metroasemalle. Stadionin edustalle viritetystä jättimäisestä lakanasta Fernando Torres seurasi voipunutta kulkuani kohti Pyramidesin metroasemaa. Metromatkalla meinasin pyörtyä kahdesti.

Puerta del Solin pysäkiltä vaunuun käveli sisään joukko iloisia maratoonareita Finisher-mitalit  kaulassaan. Päätin palata asiaan uudestaan seuraavana vuonna.

(kuva: Anu Palander)

Lauantaina aamuna aikaisin lensin Teneriffalta Madridiin. Kone oli täynnä  Sevillan jalkapallojoukkueen kannattajia. Meitä Barca-fanejakin oli matkassa mutta selvästi vähemmän. Yritän nukkua mutta Sevillistit keskustelevat äänekkäästi illan Copa del Reyn ennakkoasetelmista. Vaikka esitän nukkuvaa yksi heistä parkkeeraa aivan korvani juureen käytävälle käyden yksityiskohtaisesti läpi matsiennakot toisella puolella vieressäni istuvan kaverinsa kanssa. Lopulta lainaan ostamani päivän urhelulehdet kavereille ja saan hetken levättyä.

Illan finaalissa tunnelma on kuuma jo ennen ottelun alkua. Ja kysymys ei todellakaan ole vain kahden upean jalkapallojoukkueen kohtaamisesta vaan yhtä paljon politiikasta. Metrossa kaksi Kataloniasta matkannutta Barcelonistaa jakavat sensuroimatta mielipiteensä Espanjan keskushallinnosta. Useimmat meistä Culéista ovat varustautuneet muovipilleillä joita puhaltamalla on tarkoitus estää Espanjan kansallislaulua kuulumasta. Turvallisuusjärjestelyt ovat ennennäkemättömän tiukat. Lippu ja kuvallinen henkilökortti tarkastetaan kolmeen otteeseen. Turvallisuustarkastuskin on kahdesti.

(kuva: Kalle Ahola)

FC Barcelonan peli on takkuillut pahasti viime viikkoina. Mestarien liigasta se putosi järkyttävän hengettömän esityksen jälkeen vierasottelussa FC Romaa vastaan. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Barca pelaa häkellyttävän vakuuttavasti ja voittaa ottelun 5-0. Ja kannattajapäätymme laulaa, viheltää, huutaa ja taputtaa koko ottelun ajan. Kapteeni Andres Iniestan on huhuttu siirtyvän kauden jälkeen Kiinaan pelaamaan. Hän pelaa yhden vahvimmista otteluistaan kautta aikojen ja saa huikeat suosionosoitukset kävellessään vaihtoon ottelun loppuhetkillä. Ottelu päättyy riehakkaisiin juhliin mutta yllättäen huomaan oloni hieman ulkopuoliseksi. Lasken mielessäni kuinka monta tuntia ehdin nukkumaan ennen aamun juoksua.

(kuva: Anu Palander)

(kuva: Anu Palander)

Viisi tuntia unta kahtena peräkkäisenä yönä ennen maratonia ei ehkä ole oppikirjanmukaista valmistautumista mutta tunnen silti aamulla oloni virkeäksi. Ja tämähän on Rock 'n' Roll maraton. Ja tapojeni vastaisesti muistan ottaa mukaan kaiken tarvitsemani: energiageelit, magnesiumpussit, metrolipun, käteistä ja numerolapun. Kukaan juoksukavereistani ei löydä sovittuun tapaamispaikkaan mutta sattumalta törmäämme kaverini Pexin kanssa lämmittelysuoralla lähellä jumbokarsina numero kahdeksaa. Vedämme kevyet lämmöt ja siirrymme karsinaan odottamaan lähtöä. Ainoa isompi huolenaiheeni on miten kipeä alaselkäni kestää matkan rasitukset. Olen vuorannut sen kuumageelillä ja taktiikkani on juosta mahdollisimman kevyesti välttäen pitkiä askeleita.

Rokkiklassikot soivat ja viimein jumbokarsinammekin pääsee matkaan. Fiilis on mitä mainioin ja tuntuu että väkeä on juoksussa jopa edellisvuotta enemmän. Alkumatka on loivaa nousua. Ruuhkaa riittää ja viiden tunnin jänikset ja heidän siniset ilmapallonsa saavutamme vasta viiden kilometrin kohdalla. Sää on mukavan viileä ja on hauskaa kun mukana on kokenut juoksukaveri. Pexi on Penyamme FC Barcelona Finlandin puheenjohtaja. Olemme kummatkin aivan liekeissä edellisillan ottelusta ja kertaamme sen tapahtumia.

Viidentoista kilometrin kohdalla puolimaratonia juoksevat poistuvat eri reitille. Ruuhka helpottaa hieman. Vauhti tuntuu hitaalta mutta silti puolen välin kohdalla olevan valotaulun numerot tulevat yllätyksenä, koska kummallakaan meistä ei ole kelloa. 2:25. Eli reippaasti yli 50 minuuttia hitaammin kuin kaksi viikkoa aiempi puolimaraton aikani. Pexi yrittää lohduttaa että ajassa on 10 minuuttia ilmaa. Mutta en pysty hallitsemaan hermojani vaan teen tapojeni mukaisesti juoksun mahdollisimman vaikeaksi itselleni: 22 kilometrin ja kuninkaan linnan kohdalla kerron Pexille lisääväni vähän vauhtia.

Laitan tavoitteekseni juosta toisen puolikkaan lähelle kahta tuntia ja ottaa kiinni niin monta sinistä palloa, eli jänistä, kun vaan pystyn. Kello lähestyy puolta päivää ja aurinko kuumentaa kadut. Juoksen 22-27 kilometriä nautiskellen voimien tunnossa. (Lue: kuntooni nähden liian lujaa).Ohitan 4:45 jänisten siniset ilmapallot. Koska en ole ehtinyt tehdä kunnon hiilaritankkausta nautin tasaisesti energiageelejä. Huojennoksekseni vatsa toimii hyvin.

Lämpöasteet nousevat ja kastelen itseni läpimäräksi vesipisteillä. Reitin kääntyessä 28 kilometrin kohdalla Casa de Campon puistoon koen psykologisen haasteen. Viime vuodesta reitti on muuttunut. Silloin puistoon saavuttaessa kilometrejä oli takana 26 ja vaikeuteni alkoivat. Ilma seisoi paahtavassa kuumudessa ja koin ekan kerran elämässäni kun "seinä tulee vastaan". Tuntui, että muutuin puupökkelöksi vyötäröstä alaspäin. Nyt päivä ei ole onneksi yhtä kuuma mutta on hieman ahdistavaa nähdä reitin varrella maahan tuupertuneita juoksijoita joille annetaan ensiapua. Yhä useammat osaanottajista lepuuttavat kävellen. Jahtaan uutterasti 4:40 jänistä mutta en saa hänen sinistä ilmapalloaan enää näkyviin. Sen sijaan yhden pallon näen juuttunena puiston puun oksiin.

32 kilometrin kohdalla tunnen olevani yhä voimissani mutta jalat alkavat väsyä pikkuhiljaa. Geelit ovat lopussa mutta onneksi muistan magnesiumpussit. Maiskuttelen jauhoa suusssani ja kuvittelen sen olevan superlääke orastavaan väsymykseen. En ole koskaan aikasemmin jauhetta kokeillut mutta vatsani kestää hyvin. Lopulta vedän kaikki kolme pussia ennen kuin saavun Vicente Calderonen kohdalle jonne viime vuonna juoksuni tössäsi. Uuden reitin myötä kilometrejä on jäljellä enää viisi ja rapiat. Alkaa se viimeinen taistelu josta olen kuullut ja lukenut. 

Käyn kaikki mahdolliset mentaaliharjoitukset läpi. On hassua miten paljon maratonilla ehtii ajatella. Viimeiset kolme kilometriä ovat elämäni pisimmät. Käyn läpi kaikki mahdolliset juoksutavat "köyhän miehen Valentin Kononen hidastetussa filmissä" -tyylistä "Uuno Turhapuro Epsanjassa imitoi kuolevaa etanaa kolmessa promillessa" -kompurointiin. En jaksa enää edes heittää yläfemmoja lapsille kadun varrella. Viimeisellä suoralla ihmettelen miksi maali ei tunnu lähestyvän vaikka siirtelen jalkoja sitä kohti. Siristän silmiäni enkä tajua valotaulun aikaa. En ole saanut kiinni millään kirottua 4:40:n jäniksen sinistä ilmapalloa ja silti digitalinumerot näyttävät 4:39. Kun siitä vähennetään alun odotus, ajakseni tulee 4:29:30. Mikä ei ole ihmeellinen. Mutta minulle paras.

Kävelen maalialueen läpi ja matkustan metrolla hostalille. Mieleni valtaa hassu melankolia joka pitää minut koko päivän otteessaan. Olen saanut juoksutreeneistä niin paljon hyvää fiilistä elämääni. Löytänyt uusia kavereita. Päässyt mukaan polkujuoksujen adrenaliinitaivaaseen. Saanut energiaa ja itseluottamusta kirjoittaa soolourani parhaan albumin biisit. Innostanut kavereitani mukaan ja nauttinut heidän kehittymisestään. Silti olen surumielinen.

(kuva: Anu Palander)

Tätä kirjoittaessa olen yhä hieman sentimentaalinen. Mutta kroppa on toipunut maratonista nopeammin kuin korkeammalla sykkeellä juoksemistani puolikkaista. Ja yhdestä asiasta olen erityisen varma: juoksemista jatkan ainakin siihen asti kunnes saan takaisin lapsuuteni kevyen askeleen. Ja keväisestä maratonista tulee minulle vuotuinen tapa.

Kiitos teille kaikki Radio Suomirockin kuuntelijat, on ollut hauskaa jakaa teille fiiliksiä juoksupäiväkirjassani! -Kalle

Lue aikaisemmat Suomirokkarin juoksupäiväkirja -kirjoitukset tästä

Kilpailut

Uusimmat